Heh, epätoivoinen kuulumisten kiriminen alkaa... Miten mulle voi aina käydä näin? Sääliksi käy lukijoita, jotka saatte nyt lueskella jutun toisensa perään putkeen;) Tässä ensimmäisessä jutussa ei oikeastaan ole juurikaan muuta pointtia, kun laittaa muutama syksykuva koirista ja kertoa hiukan niiden erilaisesta suhtautumisesta koviin ääniin.

Sanoisin, että kumpikaan meidän koirista ei ole varsinaisesti paukkuarka. Luru nyt ei todellakaan, mutta Zia on aina ottanut paljon enemmän häiriötä kovista äänistä. Jos teemme jotain muuta ja liikumme, äänet eivät häiritse niin paljon, mutta varsinkin paikalla ollessa ne ovat superepäilyttäviä. Kittamaalla ollessa tuli hyvä tilaisuus testata koirien suhtautumista hirvikiväärin ääneen Jaskan kohdistaessa omaansa. Olimme koirien kanssa kauempana ja juuri ennen laukauksien alkamista annoin molemmille isohkot palat kuivattua naudanmahaa, joka on normaalitilanteessa molempien mielestä superherkkua. Ensimmäistä laukausta säpsähtivät molemmat, mutta jatkoivat syömistä. Seuraavien laukausten kuuluessa Zia muuttui aina vaan epävarmemmaksi ja lopetti lopulta syömisen kokonaan ja selvästi mietti tilanteesta pois lähtemistä. Luru sen sijaan ei kiinnittänyt ensimmäisen laukauksen jälkeen enää mitään huomiota ääniin vaan söi hyvällä ruokahalulla osuutensa ja pisteli myös Zian palasen poskeensa ;) Kahden-kolmen laukauksen sarjojen välissä kävimme aina "nollaamassa" tilanteen moikkaamalla Jaskaa ja leikkimällä. Viimeiset laukaukset kuuntelimme selvästi kauempaa ja tällöin myös Zia pystyi syömään. Tilanne ei jäänyt sille mitenkään varsinaisesti päälle, heti kun pääsimme kauemmas, oli se jälleen normaali itsensä. Selkeästi on kuitenkin meidän koirista Zianen epävarmempi koville äänille kuin Luru, sen tämä(kin) testi hyvin osoittaa.