No niin, josko vihdoin saisin kirjattua blogiin puuttuvat kuulumiset. Ei näillä muuten olisi niin väliä, mutta olen monesti todennut blogin palvelevan myös hyvänä muistilistana, josta voi asioita tarkistaa. Ylipäätään olen huomannut, että varsinkin koirien terveysasiat unohtuvat helposti, jos niitä ei erikseen kirjaa ylös. Nyt kun muistelen kevättä, en puoliakaan asioista muista, mutta kun ne katsoo terveysvihkosta niin todellisuus paljastuu.

Niin, huhti-kesäkuussa oli oikeastaan molempien koirien kanssa jonkin sortin ongelmaa. Zialla tosiaan alkoi huhtikuun alussa juoksut, ensimmäiset pentujen jälkeen. Ne menivät ihan normaalisti ohitse, mutta ihmeellinen vetelyys jäi jäljelle. Zia oli todella vetelä, tämä näkyi niin normilenkeillä kuin treeneissä. Useammat agitreenit menivät niin, että vaihdoin kesken Luruun, kun ei ollut mitään mieltä Zian kanssa jatkaa. Toki pohdin alusta asti valeraskauden mahdollisuutta, mutta sitten kuitenkin oli sellainen olo, että tätä vetelyyttä oli jo ennen juoksuja. Koirat olivat toukokuun lopussa Sakkelassa hoidossa ja Saken emäntä onnistui varaamaan Zialle samaan syssyyn hierojan. Tulos oli muistaakseni jäykkyyttä oikeassa kyljessä (lannerangassa?) ja niskassa. Ei kuitenkaan mitään niin vakavaa, mikä selittäisi koko vetelyyden ja hieroja suosittelikin verikokeita varmuuden vuoksi. Olin itse myös mietiskellyt vehnäallergian mahdollisuutta, kunnes tajusin, että Zia ei ole koskaan vehnää sisältävää ruokaa syönyt. Laajan verenkuvan lisäksi otin varmuudeksi myös kilpparitestit. Laajassa verenkuvassa olivat kaikki muut arvot kunnossa, mutta hemoglobiini oli kohtuullisen alhainen. Kilppariarvot olivat myös kunnossa, tosin T4 oli melko alhainen, mutta sitä se on Zialla aina ollut. Kävimme varmuuden vuoksi vielä heinäkuussa tarkistamassa hemoglobiinin ja tällöin se oli kunnossa. Zian vetelyyttä jatkui kesäkuun loppuun muuttuen siitä sitten pikkuhiljaa takaisin normaaliksi. Ei kai tässä muuta diagnoosia ole kuin valeraskaus, mikä kyllä osaltaan vahvistaa sterilointiajatusta. En minä kestä katsella tuollaista vetelää menoa kahta kuukautta putkeen, varsinkin kun Zia ei normaalioloissakaan mikään viretykki ole ;)

Sitten Luru. Luruhan on ollut mahansa puolesta pitkään kunnossa. En näköjään ole kirjannut blogiin, että muutaman kerran sillä oli helmikuun aikana maha taas löysällä ja tämän johdosta poissuljimme eläinlääkärissä TLI-testillä haiman vajaatoiminnan (lisää haiman vajaatoiminnasta löytyy vaikkapa täältä). Verikokeessa oli kuitenkin viitteitä haimatulehduksesta (tietoa haimatulehduksesta vaikkapa täältä) ja tätä varten varattiin sitten uusi aika. Ennen tätä aikaa Luru oksenteli parin päivän aikana useampaan otteeseen ja aloin jo olla melko huolestunut sen tilasta. Lääkäriin päästyä otettiin jälleen laaja verenkuva, haimatulehdustesti (olikohan kyse cPL testistä?) ja maha myös röntgenkuvattiin eli suljettiin pois vierasesineen aiheuttaman tukoksen mahdollisuus. Mitään ei löytynyt ja Luru lähti kotiin parin viikon tylosin-kuurin ja pahoinvointiestolääkityksen kera. Muistaakseni erikseen käytiin sitten vielä ottamassa ACTH-testi, jolla testattiin sekä Cushingin että Addisonin taudin varalta. Molemmat taudithan liittyvät lisämunuaisen kuorikerrokseen, Cushing sen liikatoimintaan ja Addison vajaatoimintaan. Oireet ovat aika erilaiset, enkä pitänyt kovin todennäköisenä, että Lurulla kumpikaan olisi, mutta ajatus oli testata kaikki mahdollinen kerralla. Näistäkään testeistä ei mitään löytynyt.

Lurun oireet menivät parin viikon lääkekuurilla ohitse ja se syö edelleen samaa kotiruokaa, mitä ennenkin. Eihän tämä missään tapauksessa normaalia ole, mutta kun mitään sairautta ei ole edelleenkään todettu, mennään sormet ristissä eteenpäin toivoen Lurulle mahdollisimman monia suhteellisen terveitä vuosi vielä tulevaksi :)

Kuulumiset jäävät aina vain päivittämättä, mutta nyt löysin niin omilla linjoillani liikuvan blogikirjoituksen, että on pakko jakaa se kanssanne :) Kirjoitus on kylläkin hevosten kouluttamisesta, mutta siinä on aivan samoja elementtejä kuin koirankoulutuksessa. Käykääpä lukemassa koko kirjoitus täältä:
Hevosenkoulutus

Kirjoituksessa pohditaan harraste- ja kilpahevosen kouluttamisen eroja ja voidaanko molempia tehdä pelkästään positiivisesti vahvistamalla. Eronahan on juurikin se, että harrastehevosen tapauksessa korostuu hevosen persoonallisuus ja kiltteys sekä miellyttävyys omistajalleen. Harrastehevosen kanssa ei ole niin tarkkaa, tekeekö se juuri sääntökirjan mukaisia suorituksia, pääasia, että hevonen ja omistaja nauttivat molemmat yhdessä tekemisestä. Kilpahevosen tapauksessa kirjoittaja mainitsee olennaiseksi eroksi sen, että kilpahevosen täytyisi jaksaa suorittaa silloinkin, kun ei oikein huvittaisi tai esimerkiksi ympäristö on kotioloja vaativampi (yleisö, äänet, muut häiriöt). Kirjoittajan kokemus pelkästään positiivisesti koulutetuista hevosista on se, että ne tekevät pyydettyjä asioita, mutta vain silloin, kun niitä itseään huvittaa. Lopun pätkä siitä, miten sitten hänen mielestään saadaan happy athleteja on minusta aivan loistava.

Tämän kirjoituksen voi täysin soveltaa koirankoulutukseen. Otetaan nyt vaikkapa toko. Minä olen niin väsynyt siihen, että ihmiset jaksavat nurista tokon nipottamisesta ja rinnastavat vaatimuksia sisältävän koulutuksen jotenkin huonoksi, tylsäksi ja epämotivoivaksi. Ja kääntäen, hihkuvat, ylistävät ja suosittelevat koulutusta, jossa muistetaan kehua omistajia ja koiria, vaikka suoritukset olisivat vain sinne päin. Se on ihan ok, jos haluat vain harrastella tokoa ilman ajatustakaan kokeista. Sellainen koulutus ei kuitenkaan ole muita laadukkaampaa, eikä sitä pitäisi sellaisena mainostaa ja suositella. Fakta on se, että jos haluat tokossa kokeisiin asti harrastaa, on pakko kiinnittää huomiota siihen, että suoritus on oikeanlainen. Tavoitteena pilkuntarkalleen sääntöjenmukainen suoritus, niin kokeessa voidaan päästä ehkä 80 prosenttiin siitä. Hyvässä tapauksessa. Koiralta on tällöin myös pakko vaatia asioita, se on pakko opettaa toimimaan myös olosuhteissa, jotka eivät ole sille niin miellyttävät. Tämä ei tietenkään tarkoita positiivista rankaisua (tilanteeseen tuodaan jotain epämiellyttävää), vaan sitä, että koira saa tehdä virheitä ja yrittää uudelleen, mutta se myös oppii, että väärin tekemällä on jotain merkitystä, että silloin menettää jotain.

Mitähän yritän tässä oikein sanoa? Ehkä perimmiltään sitä, että minkä tahansa koiralajin vakavissaan harrastaminen vaatii sitä, että perehtyy oikeanlaiseen suoritukseen ja pyrkii kohti sitä. Se vaatii myös sitä, että pystyy ottamaan vastaan palautetta omasta toiminnastaan eikä odota pelkästään kehuja ja kannustamista. Eivät nämä tee harrastamisesta yhtään sen nipompaa tai tylsempää, koiran silmissä se on edelleen leikkiä omistajan kanssa.

Loppuun lisään vielä oman oivallukseni kesältä. Tässä kun on muutamassa tokokokeessa tullut seurattua erinäköisiä suorituksia. Uskotteko, että kyllä ne kaikkein parhaimmat ja nipoimmat suoritukset ovat myös niitä, joissa koira näyttää iloisimmalta ja tekee innokkaimmin? Siis ne, joiden kouluttaja on varmasti suhtautunut treenitilanteisiin tosissaan. Tosissaan harrastaminen ei siis tarkoita sitä, että koiralla olisi tylsää. Sillä voi hyvin olla monin verroin hauskempaa kuin vain harrastellessa ;)

Tähän väliin tulee nyt ajankohtaisempi pohdinta, kun en millään malta odottaa vanhojen pois alta kirjoittamista :) Tapahtui nimittäin niin, että olin Tassujen epiksissä töissä kesäkuun puolivälissä. Koska olin työvuoron jälkeen jatkamassa suoraan Parkanoon, olivat omat koirat myös mukana. Siinä sitten pohdin, että miksi ei Ziankin kanssa osallistuisi möllimedi-luokkaan, kun se oli toimijoillekin mahdollistettu. Osallistuimme ja tulimme kolmesta osallistujasta ensimmäiseksi virheettömällä suorituksella. Zia toimi hienosti ja sujuvasti, jos se toimisi aina noin, en varmasti olisi koskaan valittanutkaan sen kanssa treenaamisesta :) Menin sitten tästä sarkastiseen tapaani kirjoittamaan facebookiin väheksyvässä hengessä. Tai miten sen nyt ottaa, jollekin medimöllien voitto kahdesta muusta osallistujasta on "uran huippu", toiselle se on ensimmäinen askel. Sinällään olin Zian suoritukseen vallan tyytyväinen, kuten sanoin, jos se toimisi aina noin, ei olisi minullakaan mitään valittamista. Valitettavasti se ei ole läheskään aina toiminut noin ja minusta tuon suorituksen eteen olemme saaneet tehdä kohtuullisen paljon töitä.

Useampi koiraihminen tarttui statukseeni ja alle muodostui myös jonkin sortin keskusteluakin aiheesta. Sinällään on varsin mielenkiintoista pohtia sitä, miten kukin meistä koiriaan kuvailee ja minkälainen kuva siitä muille välittyy. Minähän olen tunnetusti taipuvainen kertaamaan ennemminkin huonoja puolia ja virheitä kuin hyviä ja onnistumisia. Voisin itse asiassa kuvitella, että minun juttujani on usein rasittava lukea "taas se väheksyy koiraansa/koiriaan". Sitten taas minun näkökulmastani on usein rasittavaa lukea niitä kuvauksia, joissa koiraa/koiria pelkästään kehutaan. Jampan, Vilhon ja Perron Anna taisi kirjoittaa, että käykö sitten niin, että tulee sellainen olo, ettei oman  koiran hyvistä puolista/onnistumisista kohta uskalla kirjoittaa pelosta, että jotenkin valehtelee sen olemuksesta? Että kirjoitetaanhan me niistä huonoista puolistakin. Mutta kun minusta ei kirjoiteta. Ainakin omasta näkökulmastani on todella monta koiran omistajaa/koirablogia, jotka pelkästään hehkuttavat koiria kertomatta koskaan mitään niiden huonoista puolista.

Sellainen kultainen keskitie olisi varmasti todenmukaisin. Kerrottaisiin sekä hyvistä että huonoista puolista. Minulla olisi varmasti preppaamista siinä, että muistaisin mainita myös hyviä asioita ja onnistumisia. Ihan itsenikin kannalta. Toisaalta moni voisi myös miettiä onko aina tarpeellista nostaa se oma koira jalustalle? Eihän se sinällään minulle tietenkään kuulu miten muut kuvailevat koiriaan ja minulla on vapaus olla juuri niin pessimistinen kuin haluan :)

Mitä Ziaan tulee, muistutetaan nyt vielä. Asiaan vaikuttaa kovasti se, että itselläni on tavoitteita koiraharrastusten suhteen. Tai on ainakin ollut, tällä hetkellä kyllä tuntuu, että ne tavoitteet ovat valuneet jonnekin. Eikä koirista johtuvista syistä vaan muun elämän kiireellisyyden takia. Joka tapauksessa, koska tavoitteita on, koiriinkin kohdistuu enemmän odotuksia kuin jos vain puuhailisin niiden kanssa vailla ajatusta kokeista. Ziahan on varsin hellyyttävä, persoonallinen, humoristinen ja rakasrakas pikkukoira noin muuten :) Olen tässä oppinut, että se vain kaipaa valtavasti kannustusta ja hyväksyntää harrastuspuolella, jotta sen kanssa voi ylipäätään toimia. Vaatimukset minimiin ja treenit lyhyiksi :)

Laitetaan blogiin välillä muutakin juttua kuin treeniraportteja. Näitäkin on ihan mukava myöhemmin lueskella :)

Koirat olivat tosiaan alunperin menossa molemmat hoitoon Sakkelaan reissumme ajaksi. On muuten jäänyt blogissa täysin kertomatta, että Sakke Partanenhan oli meillä viikon hoidossa helmikuun lopulla. Sakke pääsikin reissaamaan oikein kunnolla, viikon aikana kierreltiin akselilla Parkano-Pertteli-Rauma-Humppila ;) Muutoin aika meni ihan hyvin, mutta Zipanen raukka ehkä hiukan ahdistui Sakesta. Katsokaas kun Sakke on ehkä hiukan iso ja ehkä hiukan raju ja varsinkin sen leikkiinkutsut saivat Zian vallan epävarmaksi. Minun pieni ja ahdistuvainen koiraseni, huoh. Nooh, Saken vierailu oli erittäin hyvää siedätystä ja ovathan ne toki Zian kanssa jo moneen kertaan nähneet, että sikäli Zia ahdistui turhasta.

Sakkelaan ei molempien vienti tällä kertaa kuitenkaan onnistunut, koska Zia aloitti juoksunsa huhtikuun alussa ollen sopivasti tärpeissä juuri matkamme aikana. Sakke on kastroitu, mutta ei toki ole fiksu ajatus testata viikon mittaisella hoitoreissulla, miten se juoksunarttuun suhtautuu. Tämän takia Zialle pitkin etsiä toinen hoitola ja pelastavan tarjouksen teki Martan emäntä.

Molemmilla koirilla meni hoitoreissu vallan hienosti. Luru ja Sakke lähensivät välejään siinä määrin, että en ehkä kohta uskalla viedä Lurua Sakkelaan hoitoon pelosta, että Saken emäntä ei enää päästä sitä sieltä kotiin ;) Zia oli ilmeisesti käyttäytynyt varsin kohtuullisesti, mitä nyt oli tärppeinään huutanut urosten perään :O Taas yksi pieni sterilointipäätökseen johtava askel, todellakin! Martan emäntä sai myös todeta viikon aikana, että Zia todellakin on pehmeä. Niinpä niin, välillä tekisi mieli laittaa kaikki minun ja Zian suhdetta tai koulutusmetodejani epäilevät elämään viikko Zian kanssa. Uskokaa pois, Zian huonot puolet huomaa kyllä arjessakin :/

Erityisisokiitos jälleen hoitoemännille, olen kovasti kiitollinen! :)

Suopeat koiraystävämme (eivät siis koirat, vaan niiden emännät) mahdollistivat jälleen viikon ulkomaanreissun Madeiran saarelle huhtikuun lopussa. Kiitoksia vielä kerran Saken ja Martan emännät :) Hauska sattuma oli, että kaima-Sanna oli matkaillut juurikin samaan kohteeseen jokunen viikko ennen meidän reissua, Sannalta sainkin mukavasti vinkkejä loman suunnitteluun, kiitoksia! Lento sujui muuten hienosti, mutta laskeutuminen Madeiran lentokentälle oli kieltämättä huima, loppumatkan kone tuntui leijuvan ilmassa ja kiitorata näytti aivan liian lyhyeltä. Perille kuitenkin päästiin.

Hotelliin oli tilattu myös edullinen honeymoon-paketti, joka sisälsi mukavan yllätyksen odottamassa ja kokovartalohieronnan molemmille :) Hotellimme sijaitsi hiukan kauempana varsinaisesta keskusta/ranta-alueesta. Vaikka matka ei ollut pitkä, siitä teki kohtuullisen raskaaksi se, että se kuljettiin melko jyrkkään ylämäkeen. Alla olevista hotellihuoneen parvekkeelta otetuista kuvista näkee, että rinne tosiaan alkaa heti keskustan jälkeen.

Sää ei meitä suosinut ihan samassa määrin kuin kaimaa seurueineen. Melkein joka päivänä satoi jossain välissä ja muutenkin oli yllättävän viileää. Pakkaaminen meni hitusen pieleen siinä mielessä, että monet kesävaatteet olisi voinut korvata viileämpään keliin sopivilla. Toisaalta viileässä jaksoi mahdollisesti paremmin kuin helteessä. Oikeastaan rasittavinta oli se, että sää saattoi muuttua saman päivän sisällä aivan laidasta laitaan! Ensimmäinen kuva alla kuvaa yllättäen päälle tulevia saderintamia (kuva rantabulevardilta), toinen on muistaakseni saaren korkeimmalta kohdalta (jossa toki kuuluukin olla kosteaa ja viileää) ja kolmas kasvitieteellisestä puutarhasta, johon osui ehkä ikävin tihkusade. Kasvitieteellistä lukuunottamatta onnistuimme kohtuullisesti välttämään aivan päälle tulevat sadekuurot.

Viikon aikana ehdittiin ihmetellä useita meriuimaloita (jotka eivät olleet vielä auki), jylhää rantamaisemaa, kauppojen kuivattuja kaloja (haju ei ollut miellyttävä), kaikenkokoisia banaaniviljelmiä (keskellä kaupunkia), terapiapolkua (avojaloin kuljettava reitti), vaijerihissiä Monteen (tuulessa ei niinkään miellyttävä, vaan pelottava) ja korikelkkoja (jotka olivat pyhäpäivän kunniaksi pois käytöstä).

Sekä tietenkin kukkia, kukkia, kukkia. Ei saarta turhaan sanota kukkien paratiisiksi!

Käytiin toki myös levadavaelluksella. Täysin laiskoina valitsimme valmiin paketin, johon kuului myös kuljetus levadan alkuun ja opastus itse reitillä. Opastus nyt oli hiukan turhaa, mutta kyytiä arvostin! Totesin nimittäin niillä muutamalla bussimatkalla, jotka teimme keskusta-alkueella, että olisin vuorenvarmasti tullut pahoinvoivaksi pidemmillä matkoilla jyrkillä ja mutkaisilla teillä!

Koiria näkyi jonkin verran talojen aidatuilla pihoilla. Niillä oli tapana reilusti haukkua ohikulkijat ja haukkuminen kesti vielä pitkään kulkijoiden jo ohitettua talon ;) Joidenkin talojen pihat olivat sen verran autotien tasoa korkeammalla, että koirat pääsivät haukkumaan suoraan ohikulkijan korvaan. Meillä kesti jokunen ohituskerta ennen kuin totuimme hotellimatkan varrella olevan tietyn koiran yllätyshaukkuihin. Vaikka kuinka varauduimme etukäteen, aina se pääsi yllättämään haukullaan. Lenkillä niitä ei juuri näkynyt. Reissusta jäi sellainen fiilis, että mielellään lähtisi uudelleen Madeiralle, paljon jäi näkemättä! Erityisen kiinnostuneille, loput kuvat löytyvät täältä.